Selvästikin serkkuja

Serkkupoika on ostanut talon Kymenlaaksosta. Tilaa on niin sisällä kuin ulkonakin. Tällainen kerrostaloasuja odottaa innolla ensimmäistä käyntiä serkun luo. Siitä tulisi eväsretki.

Ensimmäinen eväsretki oli 50-luvulla. Aamulla pakkasin nuket ja nallet rattaisiin. Mukaan laitoin eväät: juustonäkkäriä, pullaa ja omatekoista sokerivettä juomaksi. Matka alkoi. Aurinko paistoi ja maisema vaihtui. Vihdoin löysin mukavan retkipaikan ja otin nuket ja nallukat rattaista ja levitin huovan nurmikolle. Alkoi retken paras osuus, eli eväiden syönti. Onnellisen hiljaisuuden vallitessa jaoimme eväät keskenämme ja nautimme. Eväät eivät maistu missään niin hyvältä kuin retkellä. Nopeasti oli eväät syöty ja oli aika ottaa pienet päiväunet. Pötköttelimme mukavasti rinnakkain huovalla ja aurinko paistoi. Lapsena paistoi aurinko aina. Kärpäset surisivat. Ilma oli utuista ja unista.  Muu maailma oli kaukana. Oli vain tämä hetki.

Tunnelman rikkoi äkisti äidin ääni: “Annukka, syömään!” Miten arkista! Nopeasti istutin nuket ja nallet rattaisiin ja palasin äidin huomaan kaivon takaa, Matkaa oli noin kymmenen metriä kotiovesta. Mutta ensimmäinen eväsretki oli tehty. Sen muistaa aina.

Saunan lauteilla aina miettii, miten mahtava keksintö sauna onkaan. Olkoon sitten keksijänä kuka tahansa, kunhan olisi vain suomalainen.
Mutta enpä lainkaan ihmettele, vaikka Saharan paimentolaiset tai Arabian beduiinit pitäisivät hulluina suomalaisia. Hakeutua nyt ehdoin tahdoin moiseen kuumuuteen ja kaiken kukkuraksi vielä kallisarvoista vettä heitetään hukkaan kiville, jotta tuntuisi vielä tulisemmalta!

Toisaalta mistä sitä tietää miten kovia löylyveikkoja ne arabit ovat. Näyttävätkin siltä, että ovat aina valmiina saunomaan, pitkät kylpytakit päällä ja pyyhkeet päässä.

Se on siis helmikuun ensimmäinen päivä, ja kaupoista saa (ostaa) uutta Nokian kännykkää, josta ensi syksynä voi sanoa, että se on menneen talven Lumia.

Keväämmällä varmaankin Nokialta tulee uusi malli “Sulia”, kesällä “Kuumia” ja syksyllä “Ruskia”. Viime mainittua saa mm. keltaisen, punaisen ja oranssin värisenä. Arvatenkin.

… mi hämmästyttää, kummastuttaa isoakin kulkijaa.
Kuten esimerkiksi se, että miksi joissakin lomakkeissa vaaditaan allekirjoituksen lisäksi nimen selvennys, vaikka se nimi on samalla sivulla tietokoneella tulostettuna (ei se sen selvempi voi olla!) ja lisäksi rasti ruudussa, jossa todetaan, että henkilöllisyys on varmistettu passista/ajokortista tai muusta virallisesta todistuksesta (kuten myös tehtiin).

Eipä silti, että siitä isommin vaivaa ole, kunhan ihmettelen. Maalaisjärjellä ei voi kaikkea byrokratiaa ymmärtää.

Äänestäminen on täynnä mystiikkaa, ainakin näin sivullisen ja asiaa tuntemattoman silmissä. Itse toimituksen lisäksi mielenkiintoista on arvuutella taustoja ja havainnoida jäyhää, lähes mykkää vaalitoimitsijoiden joukkoa ja mikä itsekunkin toimenkuva tahi nimike kyseisellä paikalla on.
Ainakin seuraavat työnkuvat on löydettävissä:
1. Yliviivaaja. Hän etsii tietokonetulosteelta äänestäjän nimen, ja vetää sen päälle viivainta  apuna käyttäen suoran viivan, koko paperin leveydeltä. Yliviivaaja tekee koko porukasta selvästi eniten töitä, ja niinpä hän onkin yleensä naispuolinen henkilö.
Mutta mitä tapahtuukaan tuolle tulostenipulle  äänestyksen jälkeen? Tuhotaanko se vai arkistoidaan? Ainakin sieltä on luettavissa kaikki äänestyspaikalla käyneet ja käymättömät. Ensiksi mainituille voitaisiin täten jälkikäteen lähettää vaikkapa kirje: “Kiitos, kun kävit, tervetuloa uudelleen kuuden vuoden kuluttua. Jos hengissä vielä olet.” Jälkimmäisistä ei tiedä, ovatko mahdollisesti käyneet ennakkoon äänestämässä jossain muualla, joten heidän toimintansa tai toimimattomuutensa jää vaalisalaisuuden piiriin.
2. Lapunojentaja. Hän tarkkailee yliviivaajan toimintaa, ja jos kynä käy ja viivain viuhuu, hän ojentaa äänestäjälle juhlallisesti äänestyslipukkeen.
3. Pomo. Jokaisessa organisaatiossa, pienessäkin, on pomo. Hänen tehtävänään on …. jaa, en osaa sanoa. Ainakin hän on miespuolinen.
4. Rakovahti. Hän istuu tiiviisti uurnan ääressä, jonka päällä olevaa rakoa peittävää paperia hän juhlallisesti siirtää sen verran sivuun, että äänestäjä ja pudottaa äänestyslipukkeen laatikon uumeniin. Ennen sitä rakovahti kuitenkin iskee leimasimella virallisen merkin lipukkeen päälle. “Kilroy kävi täällä”. Isommissa paikoissa luultavasti leimaajan virka on vielä eriytetty rakovahdin tehtävistä, jotta työ ei kävisi liian raskaaksi kummallekaan. Ja leimaaja on yleensä miespuolinen, siinähän tarvitaan raakaa voimaa.
5. Kynänteroittaja. Jonkunhan täytyy aika ajoin käydä äänestyskopeissa tarkistamassa, että lyijykynien teriä ei ole katkottu. Edellä mainituista ei kukaan muu voi työpaikaltaan poistua, paitsi pomo, mutta hänhän ei sellaiseen työhön voi alentua. Miksiköhän muuten äänestyksessä käytetään lyijykyniä eikä kuivamustekyniä? Onko se vanhaa perua siltä ajalta, että mahdollistettiin äänestystulosten manipulointi jälkikäteen, ja kumilla voitiin pyyhkiä “väärät” äänet pois? Vai pelätäänkö kuivamustekynien keräilijöiden vievän äänestyskopeista kynät kokoelmiinsa?
6. Rahastaja. Tai kaksi. Varsinaisen äänestysalueen ulkopuolella on henkilö (tai pari), joka kerää lippaaseen äänestysmaksua, joka menee muka johonkin hyvään tarkoitukseen. Nykyään maksu on vapaaehtoiseen pakkoon perustuva, mutta arvatenkin jossain päin maailmaa vapaaehtoisuutta tehostetaan aseen kanssa.

Edellä on ilmeisesti jonkinlainen minimikokoonpano, joka tarvitaan jokaisella äänestyspaikalla. Voi olla, että isommissa paikoissa on useampiakin viranhaltijoita hoitamassa yllämainittuja tehtäviä. Pitäisi muistaa käydä seuraavalla kerralla tekemässä jatkotutkimuksia jossain paikassa.

Mietteitä äänestyksen jälkeen:
Olivatkohan ennen tietokoneaikaa uurnat isompia, niin että siellä mahtui joku pienikokoinen ääntenlaskija suorittamaan reaaliaikaista ääntenlaskentaa sitä mukaa kun lipukkeita tippui sisään? Siitä kenties tietokone on alkunsa saanutkin. Ääntenlaskija korvattiin mekaniikalla ja  kopin sivussa olleesta ruokaluukusta tuli diskettiaseman luukku….

Nyt kun on taas käynnissä se jokavuotinen kohkaaminen joulun pakollisten kuvioiden kanssa, niin muistui mieleen tapaus vuosien takaa. Se oli jo unohtunutkin pitkäksi aikaa, mutta palautui viimeisimmän muuton aikana, kun tavaroita pakatessani löysin jonkin komeron ylimmästä nurkasta joulupukin naamarin. Kotvan äimisteltyäni, milloin sellainen on tullut hankituksi, alkoi aivojeni pienoistietokone raksuttaa ja  tulosti muistikuvina tapahtumien kulun. Ja tällainen se suunnilleen oli:

Oli jouluaatto. Joulurauha oli julistettu ja sitä kuunneltu tunteja  sitten, kuusi koristeltu, saunassa oli käyty, aaton ateria nautittu ja kynttilöiden loisteessa odoteltiin tilauspukkia saapuvaksi.

Julmetusti rymistellen pukki saapuikin, irvokas naamari kasvojensa peittona. Hieman nikotellen pukki jakeli lahjat jotenkuten, laulatti “porsaita oomme kaikki”-laulun, ja kun ei tuntunut olevan kiirus pois, kysäisin, josko pukki ottaisi huikan. Siihen aikaan sellainen oli tapana. Kerkeästi vastasi tuo taruolennon kuvatus pumpulipartainen, jotta “…voisihan sitä ottaa hiukan”. Lasiin tarttui taatto hanakasti, ja läksin etsimään pilliä,  jolla juominen onnistuisi naamarin suuaukon kautta. Mutta eipä malttanut odottaa pillin löytymistä janoinen matkalainen, vaan tempaisi naamarin kasvoiltaan ja heitti huikan huiviin alta sekunnin. Minkä lie energialatauksen siitä sai, kun pomppasi saman tien pystyyn, koppasi ryhmysauvansa kouraan, huikkasi nopeat hyvän-joulun-toivotukset ja häipyi uskomattoman ketterästi pimeään iltaan lumituiskun peittäessä kulkijan jäljet hetkessä.

Vain se saamarin naamari jäi pöydän kulmalle.

Miten lie mahtoi pukki selvitä ilman naamaria seuraavassa jakelukohteessa, josko sellaista olikaan. Mahtoiko ylipäänsä selvitä ennen seuraavaa joulua ….

Mainonnan kieli nostaa usein hymyn huulille ja joskus jopa tahattoman naurunpurskahduksenkin. Niin kävi taas tänään, kun kaupan hyllyjen välissä tutkailin suihkushampoo-merkkejä miettien josko kokeilisi jotain uutta, vaihtelun vuoksi. Rexona for Men Sport -putelin tuoteslosteessa luki: “Intensiivinen tuoksu, joka saa sinut liikkeelle.” Hah! Jos TUOKSU saa minut liikkeelle, niin täytyy sen olla kyllä todella intensiivinen! Vai onkohan “intensiivinen” sittenkään oikea sana kuvaamaan niin vaikuttavaa aistihavaintoa …. Jätin ostamatta. Saakohan asiakas rahat takaisin, jos lupaus ei pidäkään paikkaansa?

Kyllä tämä ikääntyminen sylettää. Ei vähiten siksi, että kaikenlaisia vaivoja on jatkuvasti muistuttamassa kropan raihnaistumisesta. Ja jos ei sattumalta jonakin päivänä mikään paikka tunnukaan kipeältä, niin sitten itse aiheuttaa hölmöilyllään vamman - jotta totuus ei unohtuisi. Kuten esimerkiksi sormen leikkaamisen veitsellä salaattiaineksia viipaloidessa tai näppien polttamisen kuumassa uunipannussa (sormenpäässä on yllättävän paljon herkkiä tuntohermoja). Tai kunnon puraisu omaan kieleen, niin kuin eilen kävi. Taisi klementiini olla sen verran hapanta, että väänsi suuta vinoon - ja kielen sivu jäi terävien poskihampaiden väliin. Eipä tehnyt mieli jatkaa sitrushedelmän syömistä, sen verran sen hapot kirvelivät avoimessa haavassa. Saas nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kunhan ensin saan tuon selittämättömästi tulleen säryn kyynärpäässä paranemaan …..

Ihan kiva, että joskus on uutisissa muutakin kuin katastrofeja, kuolemaa, onnettomuuksia ja julkkisten tai politikkojen toilauksia. Vaihtelu virkistää!

Ilta-Sanomien verkkosivuilta pomppasi silmiini uutinen lumimiehen pesästä. Harmi, että Esa ja Masa, eli alkuperäiset Pekka ja Pätkä ovat jo manan majoilla; heistä olisi saanut mainion retkikunnan etsimään jetiä. Ja olisi saatu filmatuksi Lumimiehen jäljillä osa 2.

Jos lumimiesten populaatio on pysynyt näin pitkään hengissä, niin täytyyhän olla olemassa myös karvaisia luminaisia. Ellei mies sitten ole sukua Metusalemille tai joulupukille, jotka ovat tunnetusti poikkeuksellisen pitkäikäisiä.
Jep, itse asiassa se voisi ollakin elokuvalle vetävämpi nimi: “Pekka ja Pätkä luminaisen pesällä”. Justiinan tietämättä.
Ja koko Pekka-ja-Pätkä saaga päättyisi lopullisesti elokuvassa “Justiina sai tietää”.